Tarinoita kanoista

Voimakkaat jalkani kuopsuttavat maata tasaiseen tahtiin. Karikekerroksen lehdet sinkoilevat ympäriinsä sopivasti kaareutuneen nokkani siepatessa maasta hyönteisiä, siemeniä ja hedelmiä. Havahdun kuulessani varoituksen kaukaisuudesta. Haukka!  Yhtäkkiä kaikki on yhtä sekamelskaa. Toverini juoksentelevat ympäriinsä kuin päättömät kanat konsanaan - heh. Kieltämättä, olen peloissani itsekkin, mutta tiedän olevani vahva yksilö. Minä selviän. 

Kaakkois-Aasian ja Intian bambumetsät ovat olleet hyvä koti minulle ja lajitovereilleni. Täällä on mahan täydeltä ruokaa, tuhansittain oksia, joilla torkahtaa ja paljon kuopsuteltavaa. Jännitystäkään ei elämästäni puutu, siitä huolen pitävät pahimmat viholliseni - kissat, käärmeet ja haukat. 

Katselen heijastustani puron pinnasta. Kultaiset kaulahöyheneni kimaltevat puiden välistä siivilöityvän auringon kelmeässä valossa. Syvän metallinvihreä pyrstöni näyttää kuin sulautuvan takanani olevan viidakon sävyihin.  Olen komea näky. Enkä turhaan, olenhan parveni johtava kukko. Kaikki naaraat haluavat kantaa jälkeläisiäni. Parvemme kasvaa päivä päivältä. 

Silti kaikissa meissä elää myös pieni pelko ja epätietoisuus. Olen joskus kuullut tarinoita ihmisistä, noista kaksijalkaisista saalistajista, jotka ottavat mitä tahtovat. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka he ovat vieneet tovereitani mukanaan puuttomiin kyliinsä. Olen jopa kuullut, että jotkut meistä olisivat taipuneet ihmisen tahtoon. 

Nimim. Punainen kana viidakossa

--

Tuijotan pitkäkaulaista ja lihaksikasta vastustajaani silmästä silmään. Raivo kasvaa sisälläni. Ihmiset huutavat ympärilläni, ja huuto vain yltyy , kun hyökkään säälimättömästi vastustajaani kohti. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Tähän olen syntynyt, ja tähän minut on opetettu. Tappamaan toisia kukkoja tappeluissa. Pelkään, että joskus tulee kukko, joka on minua parempi. Pelkään niin, mitä minulle tullaan tekemään. 

Nimim. Tappelukukko

--

Meitä on tuhansia. En edes erota tovereitani toisistaan. Kaikilla meillä on valkoiset sulat ja punaiset heltat. Hieman vetistävät silmät ja kulahtaneet höyhenet. Haaveilemme yhdestä ja samasta - vapaudesta. Olen kuullut tarinoita niistä, jotka vielä tietävät mitä onni on. Niistä, jotka saavat tuntea tuulen höyhenissään, ja juosta niin kauan kunnes jalat eivät enää kanna. Vaikka kuinka haluaisin sitä elämää, mitä minä siitä hyötyisin? Tänne minä olen syntynyt, täällä munani munit - satoja munia - täälä minä varmasti myös kuolen.

Katselen pientä häkkiäni ja kävelen hermostuneena ympyrää. Kavahdan jostain kaukaisuudesta kuuluvaa kolahdusta, joka saa jokaisen häkeissään lymyävän kanan kohahtamaan. Mikä se oli? 

Nimim. Vapaus kanoille