Malus domestican tarina

 Malus

Omenan historia ei ole aivan yksinkertainen. Ensimmäiset tiedot omenanviljelystä on 500 ekr Persian valtakunnasta.

Roomalaisten mukanaan tuomat Kaukasuksesta kotoisin olevat Malus sieversii-alkuperää olevat puut todennäköisesti risteytyivät Euroopan luonnonvaraisen Malus sylvestris kanssa.

Metsäomenapuu on ulkomuodoltaan kuin tarhaomenapuu. Metsäomenapuun silmut, vuosiversot ja lehdet ovat kaljuja kun taas tarhaomenapuussa ne ovat karvaiset. Metsäomenapuussa on pienet 1-2 cm kokoiset hedelmät. Metsäomenapuu kasvaa luontaisesti vain Ahvenanmaalla ja saaristossa, kun taas tarhaomenapuu on yleisesti villiintynyt.

Malus sieboldii - lajille on hyvin tyypillistä erilaiset variaatiot. Hedelmien väritys, koko ja maku voivat poiketa toisistaan paljon. Kuvassa tarhaomenapuu (M. domestica).

Tarhaomenapuun jalostuksessa on tavoitteena saada suurta, herkullista ja kaunista omenaa talven- ja taudinkestävyyttä unohtamatta.

Omenanviljely Suomessa

Professori Pehr Kalmin muistiinpanojen mukaan vielä 1700-luvun alkupuolella omenapuiden viljely Suomessa oli melko harvinaista. Omenapuita oli harvoin aateliskartanoiden pihoilla ja Turun kaupungin alueella. Kalm aloitti 1700-luvun puolivälissä muiden puiden ohessa myös omenapuiden kasvatuskokeiluja siemenistä, joita Kalm oli  saanut Amerikasta ja Englannista. Eurooppalaisiksi kutsumistaan lajeista Kalm ensimmäisenä kuvasi silkkiäispuun, jonka siemeniä hän oli saanut Ruotsista.

Vuonna 1768 Kalm kertoi istutuskertomuksessaan, että amerikkalaiset siemenomenapuut olivat tuottaneet hyvää satoa ja monet puut olivat kestäneet hyvin pakkastalvia. Kalm jakoi halukkaille puista myös pistokkaita ja siemeniä.

1800-luvulla taimistoilla myydyt ja puutarhoilla kasvaneet omenapuut olivat siemenlajikkeita. 1849 Puutarhaviljelyseura myi tarhaomenapuiden (Malus domestica) mm. ‘Astrakan’-lajiketta ja turkulaisella Dahlströmin taimitarhalla oli muutama vuosi myöhemmin myynnissä siperianomenapuun (M. prunifolia) taimia.

Vuosisatojen kuluessa omenasta tehtiin paljon viljelykokeita. Valamon luostari oli aikanaan suuri hedelmäntuottaja. Omentarhassa oli parhaimmillaan 700 puuta. 1800-luvulla ongelmaksi osoittautui ilmastoomme sopimattomat lajikkeet ja heikot perusrungot. Lajikevalinta tapahtui siis pitkälti kestävyyden perusteella. Vuosisadan vaihteessa viljelykokeita tehtiin mm. Mustialan maatalous- ja meijerilaitoksen puutarhassa ja ja myöhemmin Lepaan puutarhaopistossa. Vasta 1900-luvun alun jälkeen hedelmänviljely lähti nousuun.

Moni suomalainen omenalajike on peräisin sattuman kautta siemenkylköksistä.  Torppari Juho Korpela kylvi ulkomaisen omenapuun siemeniä ja niistä kylvöistä on peräisin ‘Huvitus’-lajike. Muita vapaan pölytyksen kautta syntyneitä suomalaisia lajikkeita ovat muun muassa ‘Lavia’, ‘Sariola’, ‘Lepaan Liereä’, ‘Valkealan Syys’.

Vasta 1960-luvulla Suomessa käynnistettiin Maa-ja elintarviketalouden tutkimuskeskusen (MTT) puutarhatuotannon jalostusohjelma. Ohjelmassa pölytettiin vanhemmiksi valittuja omenalajikkeita keskenään. Näitä olivat esimerkiksi ‘Lobo’ X  ‘Huvitus’ ja ‘Huvitus’ X ‘Lobo’. Ohjelmasta on peräisin monia uusia omenalajikkeita kuten ‘Pirja’, ‘Jaspi’, ‘Maikki’, ‘Konsta’, ‘Heta’, ‘Pekka’ ja ‘Tobias’.

Suomeen myös tuotiin paljon lajikkeita ulkomaista, joista moni on viljelyssä vielä nykyäänkin.

Lähteet:

Saario, M. 2007. Hedelmän viljely. Teoksessa Omenan viljely. Tahvonen, R. (toim.) Puutarhaliiton julkaisuja nro 345, Helsinki 2007.

Väre, H, Koponen, A, Hämet-Ahti, L., Hagman, M., Raisio, J. 2008. Puiden jäljillä 400 vuotta dendrologian historiaa. Dendrologian seura ry. Helsinki 2008.

Mossberg, B, Stenberg, L. 2014. Suuri pohjolan kasvio. Tammi 2014