Mitä perinnemaisemat kertovat

Hoidettu perinnemaisema: Häntälän notko Somerolla (kuvan lähde)

Kukkiva keto ei ole vain kaunis katsella. Perinnemaisema kertoo meille aina myös jotain vanhoista maankäytön tavoista ja elinkeinoista. Ihminen on muokannut ympäristöään Suomen maaperällä aktiivisesti jo tuhansia vuosia, ja tällä on ollut kauaskantoisia seurauksia alueen luonnolle ja maisemalle. Voidaan sanoa että lähes koko Suomen pinta-ala on kulttuurimaisemaa, jossa näkyvät monien ihmissukupolvien kätten jäljet.

Laidunnuksen tai kaskenpolton jäljet voivat näkyä maisemassa ja maaperässä vuosisatoja maankäytön tapojen muuttumisen jälkeenkin vaikkapa kiviröykkiöinä tai hiilikerrostumina. Nykyinen kasvilajisto voi kertoa paljon ihmisen muinaisesta toiminnasta jossain tietyssä paikassa. Maanpinnan alapuolella maankäytön historia säilyy myös niittykasvien siemenpankkien muodossa. Näin tuo historia on herätettävissä jälleen henkiin raivaamalla kasvupaikkoja entisajan lajistolle suotuisiksi.

Niityt ja metsälaitumet liittyivät olennaisena osana varhaiseen maanviljelykulttuuriin. Lihan tai maidon tuotantoa tärkeämpi syy karjanpidolle oli pitkään karjan tuottama lanta, jolla pidettiin jatkuvassa viljelyssä olleet ns. rintapellot kasvukunnossa. Talvisin kompostoituva lanta myös lämmitti ihmisten ja eläinten yhteisasumukset. Kompostoitumista edistettiin sekoittamalla lantaan havu- ja oksasilppua ns. hakotarhaksi. Ennen pellolle ajoa lantaan sekoitettiin vielä mutaa ja turvetta maan parantamiseksi.

Ennen raudoitetun auran käyttöönottoa keskiajan alussa oli jatkuva viljely mahdollista vain harvalukuisilla hieta- tai hiesupitoisilla mailla. Laiduntaminen oli siis järkevää maankäyttöä, sillä siten saatiin otettua maatalouden käyttöön ravinteet myös esimerkiksi rikkailta savimailta, jotka eivät olleet raivattavissa pelloiksi silloisella teknologialla. Laidunkauden ulkopuolista ruokintaa varten karjalle kerättiin luonnonniityiltä ja lehtimetsistä ihmisravinnoksi kelpaamatonta heinää ja puiden lehtiä eli lehdeksiä. Laidunten ja niittyjen yhteispinta-ala olikin aina teollisen maanviljelyn kynnykselle asti moninkertainen viljeltyyn peltoalaan verrattuna.

Toinen tapa hyödyntää metsämaita perinteisessä maataloudessa oli kaskenpoltto. Metsäteollisuuden nousun myötä 1800-luvulla alettiin kaskikulttuuria demonisoida: sitä pidettiin primitiivisenä viljelykäytäntönä ja ”metsän tuhlaamisena”. Kaskeamista harjoitettiin kuitenkin vuosisatoja nimenomaan peltoviljelyn rinnalla täydentävänä maankäytön tapana. Poltettavaksi otettiin kynnettäväksi kelpaamattomia vaikeakulkuisia metsäaloja kauempana asutuksesta ja niille kylvettiin juuri tähän viljelytapaan sopeutuneita kasveja, kuten kaskiruista ja -naurista. Muutaman vuoden jälkeen alojen annettiin taas metsittyä, jolloin niille kasvoi usein lehtipuita, joista voitiin puolestaan kerätä lehdeksiä. Joistain kaskimaista taas tuli hyviä laidunmaita. Näin kertaalleen poltettu metsä saattoi tuottaa erilaista satoa vuosikymmeniä eteenpäin.

Perinteisen maankäytön muodot syntyivät pyrkimyksestä hyödyntää paikalliset luonnonresurssit mahdollisimman tehokkaasti tuolloin käytössä olleella teknologialla. Talo, pellot, niityt, laitumet ja kaskimaat muodostivat kokonaisuuden, jonka osat tukivat ja ruokkivat toisiaan. Entisajan talonpoikahan eli luontaisessa ”kiertotaloudessa”, jossa hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa jättää resursseja hyödyntämättä ja ravinteita kierrättämättä.

Lampaita hoitamassa maisemaa Husössä (kuvan lähde)

Perinnemaisema on konkreettinen linkki tähän entisajan kulttuuriin. Elävänä luonnonympäristönä se tarjoaa nykyihmiselle toisenlaisen kokemuksen historiasta kuin museoesine tai vanha rakennus, jonka yhteys sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen on usein katkennut jo ajat sitten. Perinnemaiseman tunnistaminen ja inventointi antaa myös mahdollisuuden palauttaa käytäntöön siihen liittyviä vanhoja maankäytön muotoja. Kenties niillä on oleva meille vielä muutakin annettavaa kuin historiallisia arvoja.

Lähteet

Kuisma, J. 1997. Tuli leivän antaa – Suomen ekohistoria. Jyväskylä: Gummerus.

Seppälä, S.-L. 2006. Perinnemaisemien yhteys varhaiseen asutus- ja maankäyttöhistoriaan. Suomen ympäristö I/2006. Ympäristöministeriö.

Vuorela, T. 1975. Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo: WSOY.