Geneettinen monimuotoisuus

“Hyvä tamma periyttää orin ominaisuuksia” Suomenpienhevosten kasvatuksesta.

Suomenpienhevoskasvattaja Liisi Uskin haastattelun (26.7.2016) pohjalta.

Kuten tiedämme, suomenhevonen, suuri kansallisen ylpeytemme aihe jollei peräti kansallissankarimme, oli alkujaan pieni maatiaishevonen, jonka säkäkorkeus oli 105-139cm. Sen säkäkorkeutta lisättiin nykyisiin mittoihin 1900-luvulla ensin risteyttämällä muiden hevosrotujen kanssa, sitten puhdasjalostamalla rodun sisäisesti eri sukuja keskenään.

Rodun sisäisen monimuotoisuuden kannalta oli onni, että pienikokoiset suomenhevoset eivät tässä vaiheessa kadonneet kokonaan, vaan pienelle koolle ja käyttöominaisuuksille osattiin antaa arvoa esimerkiksi Pohjois-Savossa, missä säästyi jalostukseen hyviä pienhevoskantoja. Vanha maatiaisveri on säilynyt myös isoksi jalostetussa suokissa, sillä edelleenkin normaalikokoisten suomenhevosten jälkeläisistä 1-2% syntyy pienhevoseksi. (HAMK Suomenhevonen) Suomenpienhevonen oli vuoden 2014 maatiaiseläin (Maatiaiseläin 2014).

Heinäkuisena iltapäivänä kävelin metsän halki jututtamaan naapuriamme Liisi Uskia, vihtiläistä suomenpienhevoskasvattajaa, joka asuu Korpelassa, noin kilometrin päässä omasta Suopellon pikkutilastamme.

Liisin hevosia laitumella

Kaikki alkoi Jeposta

Liisi on kasvattanut hevosia 1980-luvulta asti isänsä Alpo Uskin jalanjäljissä. Alpo Uski kasvatti juoksijoita. Suomenpienhevosten kasvattaminen alkoi, kun Liisi sai isältään ensimmäisen kantakirjaorinsa Jepon, joka edelleenkin tepastelee kunniapaikalla taloa ympäröivässä palvelutarhassaan. Jeppo syntyi vuonna 1986 tässä samassa paikassa, Korpelan kotitilalla. Sen emä oli Uskien oma Lilperin Lissu (s. 1978) ja isä oli Imuri (s. 1976).

– Isä oli niin sanotusti tammaihminen, kertoo Liisi naureskellen. – Kun isä sai orivarsan, niin minä sain sen sitten puolivuotiaana, kun se vierotettiin.

Liisi oli silloin töissä Nurmijärvellä Numlahden kartanossa. Varsa muutti sinne puolivuotiaana hänen luokseen ja on ollut hänellä siitä asti. Liisi oli käynyt Pudasjärvellä hevostalouskoulun 1974-75, missä hän oli ravipuolelle suuntautunut – isän perintöä sekin – ja odotti Jepposta itselleen ravuria. Mutta Jeppo ei halunnutkaan kasvaa isoksi, vaan jäi pienhevoseksi.

– Ja oli sillä nuorena pikkusen vammojakin niin, että se ei ruvennut myöskään juoksemaan, vaikka ei se koko olisi varmaan siihen juoksemiseen vaikuttanut.

Suomenpienhevonen on ponikokoinen suokki

Kun Jeppo oli 3-vuotias, Liisi muutti Pudasjärvelle entiseen kouluunsa opettajaksi, missä ori kantakirjattiin 4-vuotaana pienhevossuunnalle oppilastyönä. Pienhevoseksi suomenhevonen kantakirjataan koon perusteella. Vain säkäkorkeudeltaan 148 cm ja pienemmät eli ponikokoiset suomenhevoset pääsevät pienhevoskantakirjaan, isommat on kantakirjattava johonkin muuhun suuntaan. Vanhempien koolla ei ole väliä, mutta kantakirjatessa katsotaan onko suvussa muita pienhevosia, jolloin pienet jälkeläiset ovat todennäköisempiä.

– Siinä lausunnossahan ne sitten sanoo sen, että onko se oikeesti vai onko se sattumapienhevonen, naureskelee Liisi.

Pienikokoisia hevosia voi tulla isoistakin vanhemmista, mutta toki koon pitäminen pienenä on helpompaa, jos molemmat vanhemmat ovat pieniä.

Liisin seuraava hevoshankinta oli ravitamma Paavin-Hela (s. 1.6.1980), joka oli pienehkö, 152cm, muttei mikään pienhevonen, vaan juoksijakantakirjassa itse. Sillä hän teetti kaksi varsaa, ennen kuin isänsä neuvosta keksi astuttaa sen Jepolla.

– Mun isä sanoi että ihan käsittämätöntä, että itsellä on ensimmäisen palkinnon ori ja sitten se vielä pähkäilee millä se astuttais! No sitten mä astutin sen sillä.

Paavin-Hela teki Jeposta viisi varsaa, joista on yksi ratsukantakirjattu ja neljä on pienhevoskantakirjassa. Pienhevosten kasvattaminen alkoi siis siitä, kun Liisi oli antanut periksi ajatukselle käyttää Jeppoa siitosorina.

– Sille alkoi tulla sitten vieraita tammoja, se oli sitä alkua. Yhdessä välissä näytti siltä, että sitä oritouhuakin, astutusta, voisi tehdä, mutta näitä lamoja on ollut laman perään, niin ei se oikein ole lyönyt leiville.

Tällä hetkellä Liisillä on itsellään kolme siitostammaa, joita hän on käyttänyt

Jepolla ja sen jälkeläisoreilla. Paavin-Helasta Liisillä on kaksi jälkeläistä, Sibbo ja Helan Hilkku, jotka tulivat enemmän isäänsä. Helan Hilkku-tammalle Liisi joutuu etsimään aina jonkun vieraan orin, sillä omia oreja ei voi käyttää.

Liisin tila

Liisin kolme omaa siitostammaa ovat tänä kesänä varsoineen laitumella Karkkilassa. Omalla vajaan neljän hehtaarin laitumella on neljä varsatammaa, joista yhden, vuonna 1992 syntyneen, pitäisi varsoa loppukesästä. Kun tammat ovat syöneet laitumen loppuun, ne siirtyvät toiselle, pienemmälle laitumelle. Peltoa on yhteensä hiukan yli 16 hehtaaria.

Tilalla asuu kaikkiaan reilut 40 hevosta, joista puolet on vuokralla ja puolet omia.

– Olen kaikille mainostanut, että suhdeluku on silloin oikea, kun vieraita on enemmän, mutta nyt on muutaman vuoden alkanut näyttää siltä, että omia on kohta enemmän. Tänä vuonnakin syntyy neljä omaa varsaa, mutta onneksi vieraita varsoja syntyy viisi, Liisi nauraa.

Tavoitteet kasvattajana

Liisin tavoitteet kasvattajana ovat suomenpienhevosten jalostusohjesäännön mukaiset: sopusuhtanen, sopusuhtaisesti pieni ja rakenteeltaan hyvä ja kaunis hevonen.

“Jalostustavoitteen mukaisesti pienhevonen on pieni kaikilta osiltaan. Pienhevosen säkä- ja lautaskorkeus on 148 cm tai vähemmän. Sillä on ilmeikäs pää, ylhäälle asettuva kaula ja pitkä niska, hyvä ylälinja sekä vahva lanne ja takaosa. Pienhevosen askellajit ovat joustavat ja matkaavoittavat. Hevosella on ratsain ja ajaen kyky lyhentää ja pidentää askelta eri askellajeissa. Hevosella on luontainen kyky kantaa itsensä hyvässä tasapainossa. Se on monikäyttöinen ja suorituskykyinen. Luonteeltaan se on eteenpäinpyrkivä ja palvelualtis.” (Suomenhevosen jalostusohjesääntö 2016)

Liisille hevosen pään malli on tärkeä. Hän on pitänyt vanhan Jeppo-orinsa päästä, jota se on aika hyvin jättänyt jälkeläisiinsä. Liisi pyrkii valitsemaan siitokseen tammoja jotka periyttävät enemmän isäorin ulkonäköä ja luonnetta.

– Jos orin pitäjällä on siitostamma, niin se tykkää semmoisesta siitostammasta, joka jättää sitä oria siihen varsaan, antaa sitä orin puolta enemmän kuin itseään.

Suomenpienhevosen pään tulisi olla sopusuhtainen muuhin vartaloon nähden.

Myös luonne on tärkeää; hevosen tulee olla luonteeltaan sellainen, että sillä on jotain käyttöäkin. Liisi ei näe piensuokkeja luonteeltaan isompia suokkeja jotenkin äkäisempinä tai jotenkin oikukkaampina, vaikka toisinaan ihmisillä tuntuu olevan sellainen käsitys. Ne saattavat olla säpäkämpiä kun enemmän työhevoslähtöset suokit, mutta muuten ihan samanlaisia kun muutkin suomenhevoset, yksilöitä.

– Kyllä nämä ovat ihan toimivaa sakkia mun ostamani siitostammat kaikki, ja hyvää jälkeä ne ovat jättäneet näitten orien kanssa. Yksi niistä oli jo valmiiksi kantakirjassa, Pölykkeen tytär.

Suomenhevoset ovat terveitä ja ruuan suhteen vaatimattomia

Kuten kaikkien suomenhevosten, myös piensuokkien ruokinta on Liisistä simppeliä. Suomenhevonen on ruuan suhteen sen verran vaatimaton, että jos ruokinnassa on ongelmia tai jotain erikoista, on se enemmänkin ihmisestä kiinni.

Vaikka Liisi on ravisuokeissakin nähnyt niitä, jotka eivät halua syödä, on se todella harvinaista suomenhevosella. Pikemminkin vaikeaa on pitää ne riittäävän laihoina, sillä Liisin mukaan suomenhevosten perusvika on, että ne ovat syöppöjä, jotka eivät tarvitsisi mitään viljeltyä laidunta, vaan niillä pitäisi olla vain metsälaidun, mistä ne kaluaisivat ruokansa.

– Tuo 3-vuotias tuossa haetaan yöksi pois laitumesta, kun muuten se olisi aivan järkyttävä tankki. Ja se mun kantava tamma, Helan Hilkku, niin mähän lopetin sen ratsastamisen siihen kun olisin joutunut tekemään spagaatin siellä selässä, naurahtaa Liisi.

Suurin osa Liisin omista hevosista laiduntaa koko kesän. Siitosorit eivät tietenkään ole laitumella, paitsi vanha Jeppo-ori, joka laiduntaa puutarhan vieressä olevalla aidatulla peltotilkulla.

Jeppo on Liisin oma esimerkki erityisruokavalion tarvitsevasta hevosesta. Kolmekymppinen ori alkoi laihtua, kun poskihampaat olivat kuluneet niin loppuun, ettei se enää pystynyt syömään heinää, mutustella vain. Eläinlääkäri neuvoi syöttämään sille teollisia ruokia niin paljon kuin se haluaa, ja turvottamaan ne, jos se ei pysty niitä kuivana syömään.

– Hevonen, joka on koko ikänsä syönyt puoli litraa kauraa aamuin ja illoin, syö tällä hetkellä 6 litraa Krafftin 125 satakaksvitosta, ja se ei ole ikinä syönyt semmosia määriä! Se on toistaseks edelleenkin pystynyt syömään sen kuivana, ettei oo tarvinnut vielä mitään mössöjä tehdä.

Liisin mielestä suomenhevoset ovat yleensä sillä lailla perusterveitä, että terveydenhoidon kanssa tulee harvoin ongelmia. Liisin varsoilla on ollut joskus rodokokkia ja synnyttäneillä tammoilla ovat joinakin vuosina tahtoneet jälkeiset jäädä kiinni.

– Niitä joudutaan sitten eläinlääkärin toimesta poistamaan, mikä sitten tekee sen, että tarvitaan antibioottikuuri eikä sitten pystytä ainakaan siihen varsakiimaan astuttamaan.

Pienhevoskasvattajaa ei kuitenkaan haittaa, jos astutus myöhästyy, sillä hän toivoo varsojen syntyvän siten, että ne saadaan laitumelle mahdollisimman pian, mutta aikaisintaan toukokuussa. Ravihevosten kasvattaja sen sijaan haluaisi varsojen syntyvän mahdollisimman aikaisin alkuvuodesta.

Varsan koulutus on vaativaa

– Silloin alkuunhan me, kun vielä olin nuorempi, niin varsat opetettiin ensin ajolle, ja kun ne olivat kolmivuotiaita, niin vaan mentiin selkään ja alettiin ratsastaa.

Koska varsoja alkaa olla niin paljon, Liisi on ulkoistanut ajo-opetuksen ja ratsutus on aina ollutkin vieraalla. Lisäksi yhdellä hevosella on vuokraaja ja muutamaa käy ulkopuolinen ihminen ratsastamassa omaksi ilokseen.

– Molemminpuolinen hyöty!

Hevosia koulutetaan enemmän silloin, kun on rahaa. Varsojen alkuopetuksen hoitaa siihen pätevä ihminen luonnollisen hevostaidon (LH) periaatteiden mukaisesti. Liisi vie varsat yksivuotiaana varsanäyttelyyn, mihin mennessä alkuopettaja on tehnyt jo paljon töitä niiden kanssa, opettanut pyöröaitauksessa näyttelykäyttäytymiseen.

– Nytkin, kun mulla on kolme kolmivuotiasta tällä hetkellä, ja ratsuttaja on niitä alkanut kouluttaa, niin sitä ennen se “narunpyörittäjä” on tehnyt niiden kanssa paljonkin.

Pienhevoset menevät enimmäkseen ratsuiksi

Pienhevonen on käytettävyydeltään hyvin monipuolinen, mutta hevosen käyttö on kiinni siitä millaisille ihmisille se menee. Eniten ostajat ostavat harrastehevosia ja suurin osa Liisinkin kasvateista on ratsukäytössä. Jotkut arvostavat sitä, että hevoset on myös ajolle opetettu, ja hän opettaakin ajolle ainakin hevoset, jotka hän aikoo kantakirjata.

Valjakkoajo on Liisin mukaan suomenhevospuolella marginaalista, mutta joku saattaa haluta hevosen myös siihen tarkoitukseen. Hänen oriensa jälkeläisistä ei kuitenkaan yksikään ole ollut valjakkotouhuissa. Ainakin yksi Jepon jälkeläisistä on työhevoskantakirjattu. Yksi Jepon jälkeläisiä kilpailee lännenratsastuksessa, ja on menestynytkin, joskaan Liisi ei muista onko se pienhevoskokoinen.

Ravipuolen ihmisenä Liisi itse on harrastanut hevosillaan maastoratsastusta ja sekin toimii.

Ei millään lailla taloudellisesti kannattavaa

Pienhevosille ei kuitenkaan löydy ostajia, ja hevosia kertyy, koska ne eivät mene kaupaksi. Viime vuonna Liisi ei myynyt yhtään varsaa, tänä vuonna meni kaksi kaupaksi. Mieluiten hän myisi ne maitovarsana suoraan vierotuksesta, mutta ei se tällä hetkellä onnistu.

– Varsoja alkaa olla nyt jo pilvin pimein, mutta eihän niitä voi jättää johonkin nurkan taakse, vaan niillähän on sitten jotain tehtävä. Nykypäiväähän on se, että ne ratsutetaan, ja se maksaa, kun meikäläisellä ei ole siihen koulutuksia.

Harrastehevoseksi hankittavan hevosen hintahaitari Suomessa 5000-15000 (ks. hevosenomistaja.fi). Tähän suhteutettuna Liisin hinnat vaikuttavat alhaisilta. Esimerkiksi tänä keväänä Liisi myi yhden hevosistaan 4500 euron hintaan, mikä sitten jälkeenpäin tuntui hänestä vähän liiankin edulliselta. Jotta kasvatustoiminta olisi taloudellisesti kannattavaa, pitäisi hevosten myyntihinta olla kohdillaan. Lama kuitenkin vaikuttaa kysyntään.

- Kyllähän se niin on, ettei niistä semmosia hintoja saa, että saisi edes omiaan pois. Tää ei oo millään lailla taloudellisesti kannattavaa. Että mikäkö saa jaksamaan, jaa-a, sitä mä olen kyllä ihmetellyt. Tää on varmaan elämäntapa.

Pääelinkeinona tallipaikkojen vuokraus

Yksinomaan hevosten myynnillä ei kasvatustoimintaa siis pyöritetä, ja Liisinkin pääelinkeinona maanviljelijä-yrittäjänä on tallipaikkojen ja varsapihattojen vuokraus. Liisi hoitaa hevosia yksin, mutta saa otettua vapaapäiviä itsejärjestetyn maatalouslomituksen turvin, jolloin lomitukset tekee toiminimellinen yrittäjä.

Lamassa on Liisin kannalta se hyvä puoli, että sen alkaessa purra vuokralaiset siirtyvät maneesitalleilta Liisin tallin kaltaisiin edullisempiin paikkoihin. Se tietysti parantaa niiden tilannetta, jolloin on varaa kouluttaa omia hevosia. Niinpä Liisilläkin ovat tallipaikat nyt täynnä, mutta esimerkiksi eräällä lähiseudun isolla maneesitallilla on karsinapaikoista kolmannes tyhjänä.

Maneesitallit tuntuvat pitävän hintansa korkealla lamasta huolimatta. Liisin tallilla täysihoito maksaa 320 euroa, mikä on alle puolet siitä, mitä hän on maksanut oman hevosensa pidosta maneesitallilla. Hinta on sama kesät ja talvet, oli hevonen laitumella tai ei. Pelkkää laidunpaikka tarkoittaa Liisillä sitä, että hevoset laitetaan 1. kesäkuuta laitumelle ja otetaan 31. elokuuta pois. Niillä on laitumella nuolukivi ja ne saavat sinne veden, mutta jos tehdään jotain muutakin, niin tallimaksu on sama kuin muillakin. Karsinapaikalla olevat saavat käyttää kenttää ja pesupaikkaa ja pitää tavaransa kaapeissa läpi vuoden.

Jeposta jälkeläisiin

Jeppo on ollut eläkeläisenä nyt nelisen vuotta, mutta esiintyi vielä viime kesänä pienhevosyhdistyksen näyttelyssä Forssassa ratsain. Hampaattomalla 56 varsan isällä ja ties kuinka monen vaarilla hormonit hyrräävät edelleen hienosti. Nähdessään tamman lähestyvän laiduntaan, se pudottaa mutustelemansa ruohotupon suustaan, oikaisee ryhtinsä ja kiiruhtaa mahdollisimman ylväänä aidan viereen tervehtimään tammaa. Joitakin viikkoja myöhemmin kuulen, että kaksi tuttua tammaa on viety Jeppolle miehelään, ja se on astunut molemmat parin päivän sisällä.

Jeppo menossa tervehtimään tammaa

Kasvattajalle hänen siitoshevostensa ja niiden jälkeläisten saamat näyttelyarvostelut ja palkinnot ovat tärkeitä. Rahapalkintojakin maksetaan, mutta ennen kaikkea ne tuovat tarpeellista meriittiä. Liisi on kantakirjannut ahkerasti Jepon jälkeläisiä, jotta se saisi pienhevosorin jälkeläisvaliopalkinnon.

- Kun tulin sanoneeksi, että se on jälkeläisvalio, ennen kuin se menee monttuun, naureskelee Liisi.

Jälkeläsivaliopalkinnon saamiseksi vaadittin viime syksyyn asti 15 kantakirjattua jälkeläistä, joista Jepolla oli jo 12.

Jalostusohjesääntöä tarkastetaan 10 vuoden välein jalostuksen edistämiseksi ja yleensä sitä kiristetään. Viime syksyn tarkastuksessa kuitenkin jälkeläisvalioon vaadittua kantakirjattujen jälkeläisten määrää pudotettiin. Niinpä Liisi alkoi syksyllä ruunata Jepon jälkeläisiä.

- Eli siitä ei puuttunut enää kun se kolme, naureskelee Liisi, - Niin mä sanoin, että se menee ens vuonna sitten heittämällä jälkeläisvalioksi, että mitä tässä nyt enää pidetään mitään oreina, ja mä olen jo kolme sen jälkeläistä ruunannut tänä vuonna.

Ajatus vanhan orin monttuun menemisestä saa Liisin vakavoitumaan; 30 vuotta, nuoruuden ajoista asti hänen rinnallaan eläneestä hevosesta luopuminen ei tule olemaan helppoa.

- Kun mulla oli kaks vanhaa koiraa tässä, niin puhuin kolme vuotta niiden yhteen monttuun laittamisesta, että se helpottais vähän oloa. Sama on nyt tämän vanhan orin kohdalla, kun puhutaan muutama vuosi sen monttuun laittamisesta, niin ehkä se sitten olisi helpompaa. Tuskin se sen helpompaa on.

Haastattelun päätteeksi Liisi vie minut varsalaitumelle näyttääkseen minulle nuoria orivarsojaan. Siellä aidan äärellä seisomme ja katselemme kuinka uteliaat nuoret orit, Liisin tulevaisuuden toivot, kirmaavat yksi toisensa jälkeen luoksemme halki laitumen.